Suurin silmin katsoi neito lepertelijää.
"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa — nähdä! En voi nähdä! Tahdon — sulkea silmät. — Ne menevät kiinni itsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja — herättyä — ensin vielä lisää viiniä — ja sitten…"
Silloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas pää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui makaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta se kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat tummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan — punaisia pisaroita valui siitä — olivatko ne verta, olivatko viiniä? —
Ildiko meni aivan pylvään ääreen: "Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain ase!" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin käsin tukkaansa.
Katso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat itsestään hänen avoimiin käsiinsä.
* * * * *
Ulkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi hunnia ja heidän päällikkönsä.
Kaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla seisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.
Ja sisäpuolella — makuusalissa — kaikki hiljaa.
Vain kerran hyppäsi eräs — päällikkö — pystyyn ja pani korvansa lukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.