"Ettekö kuulleet mitään?" hän kysyi. "Puoliksitukahtunutta huutoa — arvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'"
"Emme mitään", sanoi toinen.
"Ei sieltä mitään kuulunut", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta takaisin alas kynnykselle. "Etkö lakkaa tirkistelemästä?"
"Ei siitä mitään näy", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.
"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin."
"Ja muuten", irvisti toinen, "jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja ken apua huutaa…"
"Niin ei ainakaan meidän herramme", päätti kolmas. Eikä nyt enää kuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.
Lyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta aamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu, tuli keskipäivä.
Morsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi suljettuna.
Neljäs luku.