Ja hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen, peittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.
Tarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi tarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin sen merkityksen — merkityksen hunnilaiskansallekin.
"Onko se sitten totta?" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas heittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä kuolintapaa!
"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa koskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt: päihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi."
"Niin, totta se on!" päivitteli vanhus. "Tuossa! Hänen hampaidensa välissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi, tämä on hirveää!" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan kasvojen päälle. "Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja! Kolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää sinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema."
Ja hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi saapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn, tornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen: "Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! — Panette kolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun, vahdit kuolevat."
Ja hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.
Syvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta — kuolinkammiosta.
"Tottelemme, ruhtinas", virkkoi vartijain päällysmies katsellen kummastellen ympäri huonetta. "Mutta — missä on —? Hän ei ole tullut kynnyksen yli! — Missä herra on?"
"Tässä hän on", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, "kuollut hän on!" Hän tempaisi peitteen pois.
"Kuollut? Attila?"