Silmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista enemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi Khelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin kouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä pöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin. Punaisia täpliä — eivät nekään viiniä! — eivät, jotakin muuta ne olivat — näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja valkeille silkkisille alusvaatteille.
Mutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.
"Herra!" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta — se retkahti hervotonna alas.
"Herra!" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin ylös — se oli vielä aivan lämmin. "Attila! Herää! Sinä nukut vain!"
"Ei!" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. "Hän on kuollut."
"Kuollut!" parkaisi vanhus rajusti. "Ei, ei!" Hän hypähti pelästyneenä taapäin.
Silloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin lyijy takaisin vuoteelle.
"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy — niinkuin usein ennenkin — voi, se viini! Se hänet on tappanut."
"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta heräsi jälleen. Hän tahtoi minut… pakottaa. Silloin minä lykkäsin oven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani minä hänet tukehdutin."
"Naisen murhaama!" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja partaansa. "Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat kuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden kaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa madossa!"