Nyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki — nopeasti hän astui sisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.
Ildiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona hän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.
Yhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain kattovalon eteen — lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä vallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon paiste.
Hän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.
Ensiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui kumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta mustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että voimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän vuoteen ääreen.
Siinä makasi — nyt hän sen näki — hallitsija selällään, hievahtamatta.
Hän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että purppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli näkyvissä, ja se oli ammollaan.
"Nukkuuko hän?" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut mitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.
Silloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.
Säikähtyneenä hän kiljaisi.