Hämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: "Tässä lepää särkyneenä se vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen yksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne koossa murtumattomana voimana." He aavistivat, että siinä makaa nyt kuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä oli sammunut.
Epätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien valituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin ohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa jumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä — huolimatta hänen ankaruudestaan — nämä hänen hunninsa, joiden omaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä yhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa täydellisyydessä.
Kaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen kasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat rintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.
Yksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan, ei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan hovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila oli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja raakuuksilta. "Sinä olet kuollut", huusi hän kyynelet silmissä, "miten voisi Zerko elää?"
Ja vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.
Kauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä valitus makuuhuoneessa.
Khelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen johdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin aikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen ruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon uhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.
Ellakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.
Hän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.
"Entä Ildiko?" — se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä — "tuliko hänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?"