"Pysyy vangittuna", vastasi vanhus synkkänä, "kunnes kuolee omaisineen."
"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa? Uskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa lesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildiko ei ole hänen leskensä! Hän on Attilan —"
"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!" varoitti vanhus vihaisesti.
"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella häntä!"
"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt täällä vankina, kunnes — kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta. Katso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun vapaaksipäästämisestäsi — tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin valtakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi kuin — isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden yhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä tahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun paljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää voi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin ääressä vannonut."
Kuudes luku.
Niin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.
Nyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.
Kaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa oikealta puolen aivan kaljuksi.
Sitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa, niin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei naisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta surra, vaan miehenverin.