Sen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä, niinsanottuun "renkaaseen", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja katsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana ja kilpa-ajoratana — senvuoksi se oli sangen avara — eräs koko hunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.
Se oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa tummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana Tibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin parempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon kalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli lähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran johonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen ehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.
Tämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa prameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin nyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen liikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään ylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä päätangon nupissa.
Tähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi otettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja jalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa, joka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta oli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja muut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu käytettävänään — niitä oli monen monta tuhatta —, järjestivät ne ratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti ravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri, jonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he yksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen runsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin nyyhkytysten keskeyttämää:
"Attila, Mundzukin poika, hallitsija hurjain hunnein, kauas kuulu kansain herra, germaanein ja vendein voima, maita sull' ol' ennestäänkin; satamäärin kaupungeita lisäks' vielä keisareilta Itä-Rooman, Länsi-Rooman anastit sa pakkovalloin. Nuopa tuosta säikähtyivät: siitä saakka vuosittaisin aarteitaan he toivat sulle, kaikkea sa jott'et veisi. — Sinust' ennen kuulumaton maine kulki kautta kansain.
Itse Puru, henki taiston sotisäilän antoi sulle. Viuhuvaisin nahkaruoskin aivan niinkuin orhikarjan pakotit sa kansat kaikki tietä tahtos kulkemahan.
Täytit tään kun onnekkaasti, onnekkaasti myöskin kuolit: Kaatanut ei miestä miekka eikä vilppi veljein viekas, tappanut ei tauti, eikä ikä vienyt vainajaksi. Ei, vaan vailla vaikerrusta kunniana kunnon kansan kuolit niinkuin kukka kuolee. Täysin, runsain ruumiinvoimin nukuit helmaan kauniin vaimon riemuiten ja tuskatonna. Kuolemaksko kutsuisimme moisen oivan matkaanlähdön, jota kostaa ei oo tarvis? Sinut kätkimme me kultaan; sitä Länsi-Rooma antoi. Hopeaan sun hoivasimme; Itä-Rooma maksoi sillä. Rakensimme rauta-arkun; viholliset raudoin voitit.
Siirtynyt on sielus' suuri toiselle jo sankarille, joka taasen vuorostansa hunnit voitosta vie voittoon. Ylivalta maailmassa ain' on meidän — — —"
Laulua he eivät saaneet lopetetuksi.
Tällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti eteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden joukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään ja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. "Apuun!" huusivat he. "Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui leiriin!"