Seitsemäs luku.
Ja niin oli laita.
Gerwalt oli hakenut hänet.
Vapauduttuaan "kunniavahtinsa" silmälläpidon alaisuudesta oli alemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä tiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan kuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla kaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka oli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki, portinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa selässä — sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa — päästä livahtamaan eteläportista.
Hän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla rajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella ulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi siihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.
Tuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien etuvartijain luo.
Ollen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas Ardarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen sattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein kiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla hyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta kuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun. Hän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn päällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko hunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.
Kuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään huokaisten hän virkkoi: "Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu. Se tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä pieninä, eikä hitaina. Minä tulen."
Hyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa painoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että vain hänen ratsumiehensä — pari vaivaista tuhatta! — voivat oikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi osa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset nostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla — ei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan huulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä — ratsumiestensä nousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella ottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan takana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi pitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli kuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja oivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja hyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa hevosta.
"Ratsuille, miehet!" huusi kuningas valtavan, ruskean taisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. "Nornat kutsuvat, itse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa Attila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet: ratsastatte vapauteen."