Ja joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä hyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin pohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle rannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat hunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.
Portinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän oli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella suurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.
Ensimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat Ernakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin puettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet pienen sakaradiadeemin — liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla kultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja luiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään — pitkin katuja, hankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.
Sillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät hänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat, joista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen kansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä useimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä, käskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä hajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan puuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä puheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta — sen he pidättivät itselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan —, mutta jo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain poissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin oli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian verisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli germaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältään kaikkien noiden vallantavoittelijain ies.
Prinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös ruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä salaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin, niin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja vaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että isä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä — tie vannoivat itse lukeutuvansa todistajiin — asettanut tuon kauniin pojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita vain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa alaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.
Nyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet airuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he eivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin tähden — Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt vaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa täysveristen hunnien silmissä — esiintyä noine kauasmenevine vaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen tätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat kaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää mieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan rakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat auttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös osille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.
Sillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se joukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi, suosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja kauneutta ylistäen.
Eräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin ilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi ensiksi Ernakin.
"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?" huusi poika kohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa pään yli kurottaen. "Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa odottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!"
Ja hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen kylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja ampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.