"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?" kirkaisi hän epäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.
Tämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän istui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa selässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen kypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta valuivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat rautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin, rauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä istui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena pysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta, arkuutta, niin, varovaisuutta.
Mutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: "Missä sinä olet näin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä elämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei anneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun rangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä kuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea polvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä tuomitsen kohtaloksesi!" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.
Ardarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen, pahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan menoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti ihan kuninkaan viereen ja huusi: "Joko kohta, huovi."
"Minä en neuvottele poikasten kanssa", virkkoi kuningas katsoen hänen päänsä ylitse, "mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul, kuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen, en ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta. Mutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme kaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja hunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja…"
"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!" huusi Ernak. "Minä olen sinun herrasi. Sen saat nyt tuta."
"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan. Palvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä lähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää muutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin — tehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!"
"Emme!" huusi Ernak. "Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat jaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan riuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä gepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan määräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut, te germaanilaiskoirat."
Ja hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin että se hypähti pystyyn takajaloilleen.
Mutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen reisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi vaivuksissa olleen keihäänsä: "Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö toiste! Muuten —"