Syvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan harhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät käsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian rohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti hukassa.
Silloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.
Yhdeksäs luku.
Kajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn puhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:
"Valhetta! Kaikki valhetta!"
Korkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.
Yllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen suuntaan.
Korkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen hahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko. Hänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä paisteessa.
Ja hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville tuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: "Valheteltu teille on, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen on hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa näillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa välissä."
Näiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin hunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon ylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla seisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen ylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä soinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa epäillä hänen puhettaan.