Mutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville menestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.
Kun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon ohi — pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella vahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa —, kuulivat he talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja vapautusta.
Gerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen ikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen ikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän seuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun raoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.
Iloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät vapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla — vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan — suuren uutisen Attilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta myöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa talossa.
Kun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan lähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.
Gepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän kokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta näiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat hengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään olivat sattuneet leirin eteläpuolella.
Vihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin kuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän oli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli temmannut tänne — niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.
"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!" huusi Dzengisitz. "Kuule, isä
Attila, me kostamme heidän puolestaan."
Ja nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.
Pelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen ratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa, jo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin jonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz ruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja järjestäen. "Eteenpäin, Purun pojat", hän huusi, "seuratkaa minua! Ettekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana laulamassa? Isäni henki — hänen kuoltuaan mitä onnellisimman kuoleman kaksinkertaisessa autuudessa — on mennyt toiseen yhtä suureen sankariin. Minä tunnen: minä olen se sankari! Seuratkaa minua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut Attila!"