"Voi meitä! Voi!"
"Mikä kauhistus!"
"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!"
"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!"
"Paetkaa! Paetkaa!"
Niin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin, niin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat joka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta enimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut täyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien, jalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.
Hunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat voitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä eteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen hajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.
Sokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.
Suotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä vastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili heitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi Dzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet itsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat, jotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen päälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.
Khelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta ympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli tuon sikin sokin myllertävän joukon: