"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko sinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!"
Ja molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin. Se oli vartijain johtaja — hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut ruumiin ja laittanut sen kuntoon.
Mutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin voimin: "Ei! Hän ei valehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa, ystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin. Minä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana — keltaisia hiuksia — hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on kuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!"
Ja hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen huutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.
Vain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari seuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan kuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit uhkaisivat sitä tuossa paikassa.
Mutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä, melkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan, ei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän täytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta hyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä ruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten kaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit seisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä estämässä.
Monesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien rivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.
Sillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten hunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta vaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä taistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat heidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei yksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa ottelussa.
Mutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan keskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa Ildikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon kadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään sulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat menettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.
Huonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin — aika monta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti lyhyellä keihäällään maahan — piti Daghar alati silmällä kattoa, josta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut moneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan melun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään portaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas ympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi, samoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.