Vähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa, kiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik piti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt oli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon hunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä hyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.
Yht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: "Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on hukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!"
Dagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.
"Dzengisitz!" hän ähkyi. "Painivat!"
Peloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten taajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta hänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin, ei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan tyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa hän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli keihästään ja miekkaansa.
Kymmenes luku.
Vaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli Dzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi maasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain sekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä puristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen kasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa halki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio; nyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren tahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään hän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.
Tosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä horjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska ja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen jalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen harjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän haukkoi ilmaa.
Jo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon maahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.
Mutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät jäljestätunkeutuvia hetkisen: "Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz! Haavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!"