Selkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki voimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin ilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.
Leveä parvi pakenevia hunneja — niitä tunki takaa, etelästä käsin Daghar tieltään — erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän, päämäärästään.
"Päästäkää minut tästä läpi", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä.
"Päästäkää minut läpi, miehet! Minä pyydän teitä. Kuuletteko?
Dzengisitz pyytää!"
Niin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä olijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät vierusmiehiäänkin syrjään.
"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!"
"Tilaa, tilaa herran pojalle!"
"Mitä tahdot, herra?"
"Paetako, sinäkin?"
"En: kostaa!" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen pakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän tikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja sangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.
Sillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen vankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin tiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka hupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran kuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti hunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai tempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä rautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa avain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.