Niin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja viipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.
Dzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään vetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven tammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut jalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata käsin, tikarilla ja polvin.
"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!"
"Tästä saat kirveen, Dzengisitz", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten sotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen nokkelasti käteensä.
"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!" riehahti hän, juoksi miehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.
Jo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.
Niin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja miesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.
Vastapäisessä kulmatalossa — se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti teljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet — kuunteli ja tähyili maakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen hataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa hakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.
Yhdestoista luku.
Sillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden sanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös säikähdys mielessään.