Hän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa, ottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös — ah, niin kaukana olevan! — rakastettunsa, isän, hän näki, miten nämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan lähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin suistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.
Koko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen täytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä jännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut merkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon vilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin iski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.
Hän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka kylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa kohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.
Mutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se huudettiin lähimmän talon tasakatolta — sivukadun tuolta puolen —, niin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.
"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin, piilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!"
Hän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä sivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti hänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.
"Ellak! Sinä täällä!" vastasi neito. "Mitä tahdot?" "Älä kysy! Piilottaudu. Liian pitkä matka!" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin katsein. "Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!"
"Kuka?"
"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa portaita ylös. Voi! Siinä hän on jo."
Ja todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä kerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen, raivosta vääntynyt naama.