Kirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti hampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään sitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.
Kuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt, tuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion hän ajatteli hypätä katolta kadulle — kunhan ei vain joutuisi tuon käsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli torni — hyppäys olisi kuolemanhyppäys.
Hän aikoi — sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei hän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä pääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi sinnepäin: voi, liian myöhään!
Dzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä kiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan loikkauksen metsäkauriin kurkkuun.
"Daghar!" huusi neito. "Daghar! Apuun!"
"Niin, paru päälle", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen puukon. "Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja! Valitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit, kiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä saa. Sinun pitää…"
Silloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.
Neito oli vahva ja uskalias.
Usein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut sen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa tekemättä. Hän puolusti henkeään.
Molemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen, jossa puukko oli — varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään, varjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen. Ja kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.