Neito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: "Voi, Daghar, eikö tämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan."
Intomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi sen pitkiä valkeita sormia.
"Tämä käsikö?" hän huudahti. "Jumalattaren kätenä minä sitä kunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut."
Ja hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:
Terve teille, te urhot kultakutrit, kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit! Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet! Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli: Vaipui vihdoin kansojen kauhu, Attila, julma jumalanvitsa! Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs; ei, vaan yljältä yöllä, kurjalta käärmeeltä polki pään vihitty vaimo, tuo uljas impi, kostaen kansojen kärsimykset, itselleen ikikunnian voittain. — Harpun sävelet soikaa, soikaa! Terve sä morsio maire, terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja! Ildiko, kaikkein kaunein, terve, sa urhea, terve!
Ja sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa kohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:
Ildiko, kaikkein kaunein,
terve, sa urhea, terve!