"Kuulkaa", kysyi Gerwalt, "mitä ne ulvovat? Sitä parkua!"
Muudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella kiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.
"Oi herra", huusi hän nyt sieltä, "kamalaa näytelmää!"
"Mitä ne tekevät?"
"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat sytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!"
"Mitä näkyy?"
"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään. Tunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka salvoivat puuosat."
Kauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.
"Minä ymmärrän heidät", virkkoi kuningas Wisigast. "He aavistavat, että heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs kuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa kukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen tomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!" Hän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.
Mutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä seuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.