Melkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamaton avaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi ne keskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohti vain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puiden vihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. —
Yksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta; miehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaan pari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa, mutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressa eriskummaisia kasvannaisia.
Kuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevat pilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.
Mutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustalta taivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoi sitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustava vaikeneva yö. — —
Hiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen, vitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti ja idässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.
Kaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoilla tiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.
Ylt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosi syvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätä läiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä — sitten taas oli kaikki hiljaa.
Silloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaasti lentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.
Se liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juuri laskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun — se liiteli jo sen latvan kohdalla — kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästi monta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensi nyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itään käsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. —
* * * * *