Mutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo, joka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kostealla rantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.
"Vihdoinkin!" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi nousta pystyyn.
Mutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoon kätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:
"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin."
Pohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joen tummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuin musta varjo.
Se oli — nyt saattoi sen jo erottaa — vene; nuolennopeasti se kiiti lähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.
Sen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loisketta painuessaan ja kohotessaan. — Jo soljui kulussaan taitavasti käännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä, sakeaan kaislikkoon; ohiliukuvat kupeet raapivat jäykkiä ruokoja, hipaisivat höyhenmäisiä kukkia — siinä ainoa ääni, jonka saattoi havaita.
Molemmat soutajat hyppäsivät rannalle ja vetivät veneen kuiville.
Tällävälin olivat odottajat nousseet rannalla seisoalleen: äänettöminä ojensivat nuo neljä miestä toisilleen kättä; sanaakaan ei puhuttu.
Äänettöminä he kulkivat rannalta ylemmä kedolle, joka länttä, pohjoista ja etelää kohti loivasti kohosi, mutta idässä muodosti jyrkänteen; he lähenivät siten noita mahtavia piilipuita, jotka kasvoivat saaren kukkulalla.