Siinä pysähtyi vanhempi aikaisemmin saapuneista, nosti kypäräistä päätään, heilautti pitkäsuortuvaisen valkean tukkansa niskaan ja lausui huoaten: "Yörosvojen tavoin täytyy meidän salaa hiipiä kokoon — ikäänkuin kiellettyyn murhatyöhön."
"Ja kuitenkin on kysymyksessä jaloin kaikista teoista", huudahti nuorukainen hänen rinnallaan, kouristaen keihästä lujempaan, — "vapautus."
"Kuolema leijailee päittemme päällä!" kuiskasi varoittaen nuorempi tulokkaista, pyyhkäisten alas ruskean partansa, jonka kostea tuuli huiskautti hänen kasvojaan vasten.
"Kuolema leijailee kaikkialla ja alati inehmon pään päällä, kreivi Gerwalt", vastasi hänen venetoverinsa; päättäväisyys ja luottamus kajahti hänen äänestään.
"Uljaasti puhuttu, kuningas Ardarik!" huudahti nuorukainen.
"Vain kuoleman laadussa on ero", virkkoi päätään nyökäyttäen valkohapsinen.
"Tosin, tosin, kuningas Wisigast", huomautti Gerwalt. "Ja minua kauhistuttavat tuskat, jotka saamme kärsiä, jos hän vain aavistaa, että olemme toisemme tavanneet salaa." Häntä puistatti.
"Kaikkitietävä hän ei toki ole!" intoili nuorukainen vihaisena.
"Eikä edes Wotankaan", arveli kuningasvanhus.
"Mutta tulkaahan", kehoitti Gerwalt, käärien tumman vaippansa leveiden hartiainsa ympärille tiukempaan. "Tuuli lennättää ihan kahmalokaupalla sadetta vasten silmiä. Tuolta, piilipuun alta, saamme suojaa."