Kaikki neljä menivät nyt koillispuolelle piilipuunrungoista leveimmän suojaan; runsaasti siinä oli heille tilaa vieretysten.
"Aloita heti, ruugien kuningas", kehoitti Gerwalt, "ja lopeta pian. Voi meitä, ellemme ole jälleen päässeet turvalliseen paikkaan ennenkuin päivän ensi sarastus taivaalla näkyy. Hänen ratsumiehensä, hänen vakoojansa piileskelevät, liikkuvat, väijyvät kaikkialla. Mielettömyyttä oli, että taivuin tulemaan tänne. Vain sen takia, että pidän sinua, kuningas Wisigast, isäni ystävää, niin suuressa kunniassa, vain sen takia, että sinä, kuningas Ardarik, annoit kaksikymmentä talvea sitten minulle kalpasuojelusta — sen takia, että tahdon teitä kumpaakin varoittaa niin kauan kuin minussa henki on. Vain sen takia tulin mukaan tälle päänmenoretkelle. — Minusta tuntui, kun kuljimme synkeävarjoisella, vitkaan vierivällä joella, kuin pitäisi matkamme Manalaan."
"Manalaan joutuvat vain pelkurit", lausui kuohahtaen nuorukainen, vihoissaan pudistaen tummanruskeita, lyhytkiharaisia kutrejaan, "jotka kaihtavat verikuolemaa."
Ruskeapartainen mies laski nyrkkinsä kannikkeesta riippuvalle lyhyelle miekalleen.
"Aloita, ystävä Wisigast", kehoitti kuningas Ardarik, nojaten piilipuun runkoa vasten ja painaen keihästä poikki rinnan pitääkseen siten koossa lepattavaa viittaansa. "Ja sinä, nuori Daghar, hillitse mielesi. Minä näin kerran tämän alemannikreivin seisovan sotisovassa rinnallani, silloin — Marnen varrella — kun vain kaikista rohkeimmat, kuolemaa vääjäämättömät sankarit pysyivät väistymättä."
"Mitä minulla on sanottavaa", aloitti ruugien kuningas, — "sen tiedätte itsekin. Sietämätön se on, tämä hunnien ies! Milloin se laukeaa?"
"Kun jumalat murtavat", lausui Gerwalt.
"Tahi me", huudahti Daghar.
Mutta kuningas Ardarik katseli mietteissään eteensä ja pysyi vaiti.
"Eikö se tosiaan ole sietämätön, kreivi Gerwalt?" kysyi kuningas. "Sinä olet urhoollinen mies, svaabi, ja ylpeä mies, ylpeä niinkuin koko ylevämielinen kansasi. Pitääkö minun muistuttaa sinulle, mitä tunnet, mitä kärsit, yhtä täysin kuin me? Hunni hallitsee niin laajalti kuin haluaa. Ei Rooma, ei Byzantion tohdi antautua taisteluun tuota kaikkien maiden kauhua vastaan! Ja kaikkien merien kauhua, hirmuista vandaalia Gerserikiä hän nimittää veljekseen. Kansat hän on laskenut valtansa alle Byzantionin porteilta keskipäivän mailta hamaan keskiyönmeren merenpihkasaariin asti. Ja miten hän hallitsee! Mielivalloin! Oikku tekee hänet monesti jalomieliseksi, mutta vain oikku panee myös väkivallalle rajan, kaikkialla rehottaa julmuus, konnuus. Yksikään kuningas ei hänen mielivallaltaan, hänen himoltaan ole varma arvostaan, yksikään maamies lyhteestään, ei edes yksikään nainen vyöstään. Kuitenkin vielä syvemmin kuin muita heimoja, jotka hän hunneillaan kukisti, säälimättömämmin hän tallaa meitä maahan, meitä, vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä kansoja, joiden esi-isät polveutuvat Asgardhista. Meitä 'germaaneja' — joiksi roomalaiset nimittävät meitä — ei hän halua vain lannistaa, hän tahtoo raiskata meidät."