"Paitsi minua", lausui kuningas Ardarik levollisena, suoristautuen hiukan, "ja gepidejäni."
"Niinpä kyllä", virkkoi Daghar nyreästi, "sinua — ja sitten vielä amalilaista Valameria, itägoottia. Hän saa kiittää teitä keihäästään ja miekastaan. Teitä hän kunnioittaa — mutta mistä hinnasta! Minkä palkaksi!"
"Uskollisuutemme palkaksi, nuori kuninkaanpoika."
"Uskollisuutenne! Sekö on kaikkein korkein kunnia? Minua opetettiin toisin skiirien kuninkaanlinnassa! — Sokea isäni, kuningas Dagomuth, lauloi siitä harpun säestämänä jo pojalle, kunnes opin sitä soittamaan:
"Mahtavin maine, kunnia korkein, — kuule se tarkoin: — on sankaruus."
"Ja hyvin olet, nuori Daghar, kumpaisenkin isältäsi oppinut: sankaruuden ja harpunsoiton. Parhaimmaksi laulajaksi, valioimmaksi soittajaksi ylistävät sinua ylt'ympäriinsä miehet ja neidot. Ja uljaasti näin sinun, sydänilokseni, kalpaa heiluttavan byzantilaisia ja sklabeneja vastaan. Nyt opi vielä tämä: — ei oppiminen vanhemmalta mieheltä ole häpeällistä! — kaikki sankaruus alkaa uskollisuudella."
"Ja siinäkö kaikki?" kysyi Daghar kärsimättömästi.
"Minulta — hänelle — niin!"
"Sinussa ei siis ole, ystävä Ardarik", kehoitti kuningas Wisigast, "vähääkään sydäntä heimolaisiasi, naapurejasi, ystäviäsi kohtaan? Tosin hän on gepidien ja itägoottien oikeuksia — tähän asti! — suojannut: hän pitää teidän kanssanne tekemänsä sopimukset. Mutta kaikki me muut? Minun ruugini, Dagomuthin skiirit, herulit, turkilingit, longobardit, kvaadit, markomannit, tyyrinkiläiset, sinun svaabisi, Gerwalt — eikö hänestä ole sula nautinto rikkoa uskollisina pysyneiltäkin mielivaltaisesti mikä sopimusoikeus tahansa? Teitä hän pitää kunniassa — teitä hän palkitsee runsain arvolahjoin, saaliin osingoilla, silloinkin kun ette ole lainkaan olleet sotimassa — ja meitä? — Meitä hän murjoo ja ottaa meiltä mitä meille olisi tuleva. Etkö luule, että se herättää vihaa ja kateutta?" —
"Ihan varmaan", huokasi Ardarik, sivellen harmaata partaansa. "Senhän pitääkin herättää!"