"Hän koettaa ajaa", jatkoi ruugien kuningas, "meidät muut epätoivoon ja vastarintaan."
"Tuhotakseen teidät varmasti", myönsi Ardarik surullisena.
"Sitä varten hän höystää sortoa pilkalla, häpeällä. Niinpä hän on tyyrinkiläisten vanhaan kolmesataa ratsua, kolmesataa lehmää, kolmesataa sikaa käsittävään vuosiveroon äkkiä lisännyt — kolmesataa neitsyttä."
"Minä lyön hänet vielä kuoliaaksi, tuon neitsyenraiskaajan!" huudahti nuori Daghar äänekkäästi.
"Et iki päivinäsi pääse, senkin huimapää", vastasi Gerwalt kädellään viitaten, "keihään mitan päähän hänestä. Sankkoina parvina sulkevat hänet alinomaa joka askeleella piiriinsä hunnit niinkuin mehiläiset parveilupesänsä."
"Ja urheat tyyrinkiläiset", tiedusti kuningas Ardarik sangen tarkkaavaisena, "ovatko he jo myöntyneet?"
"En tiedä", jatkoi Wisigast. — "Niin, pari vuotta takaperin, silloin kävi toivon tuulahdus läpi vapisevain kansain: hengähtäen ne nostivat kumaraisia päitään! Kun Galliassa — vieläkö muistat, Ardarik-ystävä? — tuo joki ei enää voinut juosta — niin täynnä se oli ruumiita! — ja tulvien verta kohosi yli äyräittensä?"
"Tokko muistan", vaikeroi gepidi. "Kaksitoistatuhatta miestä kansaani makaa siellä."
"Silloin oli hänen, kaikkivaltiaan, pakko ensi kerran väistyä."
"Kiitos mainioiden länsigoottien ja Aëtiuksen", huudahti Daghar.