"Ja kun hän kohta jälkeenpäin", puuttui Gerwalt puheeseen,
"Italiassakin kääntyi takaisin vanhan, kepin varassa kävelevän
miehen, Roomasta tulleen papin edessä, silloin heräsi toivo kaikissa
Länsimaiden orjuutetuissa —"
"Että loppu lähenee, jumalan vitsa on katkennut", jatkoi Wisigast.
"Jo loimahti siellä täällä vapauden liekki!" innostui Daghar lausumaan.
"Liian aikaisin!" virkkoi gepidien kuningas vakaasti.
"Niin kyllä, liian aikaisin", huokasi Gerwalt. "Verivirtoihin hän sen sammutti."
"Ja nyt!" valitti Wisigast. "Suurempaa tuhoa kuin koskaan ennen hän hautoo ensi kevääksi. Tosin hän pitää lopulliset tarkoitusperänsä vielä visusti salassa — ne saattaa vain aavistaa —, mutta suunnattomat täytyy niiden olla, niistä suunnattomista keinoista päättäen, joihin hän ryhtyy. Kaikki hänen kansansa — kai monta sataa nimeä! — kummastakin maanosasta! Ja kolmannesta, keskipäivän maasta, Afrikasta, ojentaa hänelle vandaali kätensä hirmuiseen liittoon!"
"Kenenkähän varalta? Länttäkö vastaan?" tutkisteli Gerwalt.
"Vaiko itävaltakuntaa?" kysyi Daghar.
"Vai molempia!" lopetti Ardarik.
"Miten tahansa", jatkoi ruugilaiskuningas, "kuusi kertaa voimakkaampi hän on oleva kuin kolme vuotta sitten! Ja vastustajat? Byzantionissa heikko raukka valtaistuimella! Lännessä? Aëtius keisari Valentiniuksen epäsuosiossa, murhaajantikarin uhkaamana. Länsigooteilla kolme, neljä veljeskuningasta kruunusta riitelemässä. Mennyttä kalua on maailma, mennyttä iki päiviksi, jos myös Gallia ja Espanja joutuvat orjuutetuiksi. Silloin suistuvat sekä Byzantion että Rooma. Ennenkuin hän lähtee tähän viimeiseen taisteluun, täytyy hänen sortua epäiltävään voittoon. Muuten joutuu maanpiiri hänen orjuutukseensa. Olenko oikeassa vai väärässä, ystävä Ardarik?"