"Metsäkyyhkynen!" kuiskasi Albrun ilosta loistavin silmin.
"Sinä, valtiatar, kuulit sen ensiksi", lausui Ganna.
"Se merkitsee…"
"Häitä, naimisiinmenoa", hymyili Ganna, painautuen valtiattarensa valkoiseen käsivarteen kiinni. "Kuule, kuinka se kaikuu hellältä! Selvästi ottaa Freijakin sinut ystäväkseen — onhan näet metsäkyyhky lemmenjumalattaren lintu."
Ildiko punastui hiusrajaan asti; hän painoi pitkät, tummanvaaleat silmäripsensä alas ja astui ripeämmin.
"Kuulkaa!" huudahti hän sitten, ikäänkuin johtaakseen seuralaistensa ajatukset toisaanne. "Tuolta kuuluu toinen huuto. Kaukaa, kaukaa, metsän syvimmästä pohjasta! Kuulkaahan toki! Nyt taas! Lyhyesti, mutta huimaavan suloisesti, salaisen raskaasti."
"Se on rastas, keltarinta", selitti Albrun. "Kultalintu! Burolf! Joka voi tehdä itsensä ja pesänsä näkymättömäksi."
"Niin kyllä! Hänhän on noiduttu kuninkaanpoika! Noiduttu, koska hän metsän pimennossa kurkki Ostara-jumalatarta tämän ollessa kylpemässä."
"Hänen ei annettu näkemiään lörpötellä muille!"
"Yhä kuitenkin kuulostaa vielä salainen ihastus hänen huudostaan."