Ildiko seuralaisineen käveli pyökkien alla metsänreunassa, joka lännessä rajoitti niittyä; aurinko nousi; mielellään he jo painuivat varjoon.
Suloiselta tuntui korkeiden, nuorien, solakkain pyökkien katveessa; ne eivät olleet kovin taajassa: vaalean vihreiden lehtien muodostama kattosuojus ei ollut niin tiheä, ettei olisi päästänyt auringonsäteiden kullanvihreää värinää metsätien tummalle, sametinpehmeälle sammalpeitteelle; siitä syntyi silloin usein kummallisia, leikkiviä, katkonaisia varjoja, vuoroin kullankeltaiseen valoon vaihtuen.
Kuninkaantytär taitteli pyökkien alemmista haaroista ohuita oksia, noukki lehdet irti ja liitti ne sitkeillä ruodeilla yhteen, niin että siitä punoutui sievä seppelkiehkura.
Loivasti kunnasta kohti ylenevän metsikön povesta pulppusi kirkas, jokseenkin leveä lähde; hiljaa, soinnukkaasti liristen se kulki suorinta tietä niittymaan poikki puroon.
Lähestyväin tyttöjen keveiden askelten ja heidän vartalonsa varjon säikäyttäminä ampaisivat kivennuoliaiset pakoon, ikäänkuin tummat nuolet lähteen kirkassomerista pohjaa myöten.
Korea sudenkorento — sillä oli pitkät, kapeat ristikkosiivet — tuli lentäen ja laskeutui tuttavallisesti Ildikon kiiltävälle tukalle, sen vienoa tuoksua hengittäen; se jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen, vaikka neito käveli edelleen.
"Friggan airut!" huudahti Albrun.
"Se toi sinulle jumalattaren tervehdyksen, sinä, Asgardhin lemmikki", yhtyi Ganna puheeseen.
Mutta ruhtinatar pysähtyi nyt äkkiä ja osoitti äänettömänä sormellaan ylös.
Sieltä, korkearunkoisten pyökkien tiheästä latvalehviköstä, kuului hyväilevää kukertelua.