"Oli siihen takertunut simpukoita, joita nimitämme Friggan soljiksi…"
"Helmiä kantavia", jatkoi Albrun. "Ja kun me mursimme kuoret auki…"
"Löysimme kaikkein kauneimman, suurimman jalohelmen, mikä koskaan on tytön silmää ihastuttanut."
"Niin kyllä", virkkoi Ildiko totisena, pyyhkäisten vasemmalla kädellään kulmakarvojaan, "minä olen Friggan turvassa ja rauhassa. Miten muuten olisinkaan voinut, kun äiti kuoli heti kun oli minut synnyttänyt, ruumiiltani, sielultani ja tavoiltani vaurastua koko lailla? Frigga-emäntä on, äidin asemesta, uskonut minut isän huomaan, hänhän on sukumme valoisa alkuäiti! Illat pitkät haasteli hyvä isoni pirtissä helottavan liesiloimun paisteessa hänestä, kaikista naisista naisellisimmasta ja pyhimmästä. Ja useaa useammin, kun sitten vaivuin uneen, näin sen vaalean, kauniin emännän seisomassa vuoteeni ääressä, ja tunsin, miten hän valkealla kädellään siveli — tästä näin — otsaani ja kulmakarvojani. Ja välisti heräsinkin: silloin tuntui kuin näkisin hänen valkoisen liehuvan pukunsa häipyvän, ja kipinöitä kirposi silloin ritisevästä tukastani, kun mieli suloisesti säikähdyksissä sitä hipaisin. Näkymätönnä hän seuraa minua kaikkialla suojelee, rauhoittaa se valkea vaimo. — Mutta nyt riittää joutavat tyttölepertelyt! Työhön käsiksi taas!"
"Ei, valtiatar", vastasi Albrun, mustanruskeita palmikkojaan ravistaen ja tarttuen Ildikoa käsivarteen, — "sinä olet työmääräsi jo tehnyt monin kerroin."
"Kuka on", jatkoi Ganna, "kaikki nämä raskaat korit, jotka me kaksi vain töin tuskin jaksoimme kantaa tuolta niityltä vähän matkan päästä, nostanut korkeihin vankkureihin — yksin —?"
"Emme saaneet edes auttaa. Miksi?"
"Kun olette niin hennot, olisitte voineet särkyä", vastasi nauraen kuninkaantytär, ojentautuen täyteen mittaansa, "molemmat. Oletteko väsyksissä? No, riittäköön sitten kerrakseen. Toisethan levittävätkin jo viimeistä pesua tuolla niityllä. Me jäämme kolmisin, kunnes se on kuivanut, siihen viereen pyökkihakaan. Muut palatkoot vankkureilla takaisin kartanoon; heillä on varmaan nälkä, ja lehmät on jo lypsetty — aamumaito on valmiina. Tulkaa, huudamme heidät pois työstä."
Kolmas luku.
Hiljaiseksi kävi nyt ranta, niitty, kunnastie. Nauravat, lavertelevat tytöt olivat vankkureineen kadonneet kukkulan harjalle upeilevan kartanon viereen rakennetun varastoaitan leveästä portista.