"Mikä se oli?" tiedusti peloissaan toinen seuralaistytöistä, ilmaantuessaan taas vankkurien kupeelle. Uteliaana ja samalla peläten pisti hän ruskeakutrisen päänsä esiin, pitäen tummanvihreää vaippaa ikäänkuin suojana edessään.
"Vaskikäärme, Ganna; hevoset pelkäävät sitä kovin."
"Syytä onkin", arveli toinen paenneista tytöistä, joka hänkin nyt jo uskalsi näyttäytyä vankkurien toisella puolen. "Entä ihmiset! Jos minä vain olisin tietänyt — kyllä olisin kiireen vilkkaa juossut tieheni. Serkkuni kuoli sen puremaan."
"Ne täytyy polkaista kuoliaaksi ennenkuin ehtivät purra. Katsokaahan — ihan pään taakse — kaulaan — minä sitä polkaisin."
"Mutta Ildiko!" huudahti Ganna kauhistuneena, molemmat kätensä kohottaen korkealle.
"Voi valtiatar! Jos olisit astunut harhaan!" valitti toinen.
"En minä harhaan astu, Albrun. Ja minua suojelee Frigga, se mielevä vaimo."
"Niin kylläkin! Hänen avuttaan…!" huudahti Albrun. "Muistatko vielä, Ganna, miten minä viime keväänä, kun olimme tuolla alhaalla pesua huuhtomassa, putosin päistikkaa veteen? Sinä huusit, ja kaikki kaksikymmentä juoksitte pitkin rantaa perästäni, kun vellova vesi minua kiidätti — —"
"Varsin! Mutta hän ei huutanut. Veteen hän ryntäsi ja sieppasi sinut kiinni punaisesta vaipasta — tämähän se oli, tämä sama — jota niin mielelläsi käytät, se, niinkuin tiedät, sopii sinulle niin hyvin! — tarttui sinuun vasemmalla kädellään ja tiukkaan haroen voimallisella oikealla kädellään veti sinut maihin."
"Ja kun minä", lausui kuninkaantytär hymyillen, "suorin vettävaluvaa tukkaani…"