Vankkurien edessä, niiden poikkilaudan kohdalla, nojautui niitä vasten suorana ja ylväänä neito; hän oli kaunis ylen määrin.
Solakkalanteinen, mutta niskan, hartioiden ja poven kohdalta täyteläisenä upeileva ihana hahmo kohosi pään korkeuden ylemmäksi hänen kumpaakin toveriaan, jotka hekin ylittivät keskimitan.
Hänen neitseellisten jäseniensä ympärillä aaltoili yksi ainoa valkoinen vaate: vaaleansinisen vaippansa hän oli riisunut pois ja ripustanut sen vankkurien kaiteelle. Niin jäivät kaula ja ihmeen ihanat, hienosti pyöristyneet käsivarret näkyviin. Hänen hipiänsä valkoisuus kuulsi, välkkymättä, himmeänvalkean marmorin lailla. Kämmenen levyinen vyö, joka oli hienoa, morsingolla siniseksi värjättyä nahkaa, piti aaltoilevaa villapaitaa lanteilta koossa; sininen päärme ei enää ulottunut peittämään hienoja nilkkoja; sievästi oljista palmikoidut pohjalliset suojelivat jalkaa, jonka korkean rinnan ylitse ne olivat punaisilla hihnoilla kiinnitetyt.
Kuninkaallisen neidon yllä ei ollut kultaa muuta kuin tukassa, joka olikin tässä luonnon ihmeellisen runsaasti hellimässä olennossa ihme sinänsä: värin kylläisyys, lämpö, syvä kulta, jokaisen suortuvan silkinhento hienous ja kummastuttava täyteläisyys siinä yhtyivät. Kolmen hänen kapean, pitkän sormensa levyisenä kohosi hänen valkealta otsaltaan palmikot, verrattomana diadeemina sitä koristaen, ja näiden otsapalmikkojen takana jakautui vasta täysin jalosti muodostuneessa päässä tulvehtivan tukan runsaus kahdeksi uhkeaksi, kolmipunontaiseksi palmikoksi, jotka ulottuivat hänen polventaipeeseensa saakka ja joiden päät oli sidottu sinisillä nauhoilla.
Niin hän nojautui, täyteen mittaansa suoristuneena, vankkureita vastaan, oikea käsivarsi kaksivaljakon valkoisen oriin selän päällä leväten, samalla, kuin hän vasemmalla kädellään varjosti silmiään auringonsäteiltä.
Sillä valppaana hän tarkasteli tyttöjen työtä puron varrella ja niityllä. Hänen suuret, pyöreät silmänsä, kullanruskeat, väriltään kotkan silmäin näköiset, loistivat: terävä, kiinteä, rohkea oli katse; väliin hän kohotti ylpeästi voimakasta, suoraa nenäänsä ja kauniisti kaartuvia, syvästi tummanvaaleita kulmakarvojaan. —
Äkkiä rupesivat raskaat vankkurit kovaan kulkemaan takaperin: etumainen ratsu ei päästänyt hirnuntaa, vaan kauhun parahduksen, työntyi taaksepäin toisten päälle, kohosi takajaloilleen —; vankkurit ja hevoset näyttivät välttämättömästi suistuvan korkealta tieltä laaksonpohjaan.
Kirkaisten syöksyivät hänen molemmat seuralaisensa poispäin, ylös mäkeä.
Mutta tuo korkea neito hypähti esiin, painoi suitsiin tarttuen takajaloilleen nousseen hevosen voimakkain käsin alas, katsoi hetkisen, kaunista päätään kumartaen, tarkoin tutkien maahan ja polkaisi sitten oikealla jalallaan kovaan ja varmasti.
"Tulkaa takaisin vain", lausui hän rauhallisena, lykäten jalkansa kärjellä tieltä vähän syrjään jotakin, mikä värähdellen kiemurteli tomussa. "Se on kuollut."