"Niinpä niin! Ja sellaista kuninkaanpoikaa, joka kätkeiksen linnunhöyheniin, saanee sentään ajatella ja…"
Ildiko rypisti valkeaa otsaansa ja painoi kohtalaisen suuren suunsa täyteläiset, kukkeat huulet yhteen — teki kummankin aivan heikosti; mutta Ganna huomasi kuitenkin ja varoittaen hän nykäisi kiusantekijää mustasta, pörröisen kiharaisesta kutrista.
"Odottakaa tässä", lausui kuninkaantytär, "tässä sammalmättäällä. Pyökkilehtiköynnökseni on valmis. Minä menen seppelöimään metsälähteen alkuhetteen uudestaan. Lupasin tehdä sen."
"Se on pyhitetty Friggalle", — lausui Ganna totisena, — "ja syväenteinen se on. — Anna hänen mennä yksin — ja kuuntelematta!" lopetti hän, vetäen Albrunin, joka aikoi kurkistella valtiattaren jälkeen, kirkkaanpunaisesta vaipasta viereensä mättäälle istumaan.
Neljäs luku.
Ildiko astui rivakasti.
Korkeakasvuisen immen täytyi tuon tuostakin kumartaa kiiltävän hiuskruunun somistamaa päätään pujotellaidessaan oksain alitse, jotka monin paikoin molemmin puolin ulottuivat kosteassa sammalessa kulkevan, tuskin näkyvän polun ylitse.
Yhä syvemmälle se vei metsän pimentoon, taajemmassa seisoivat täällä puut, niukemmasti pääsi auringonvalo sinne pilkistämään.
Pian hän oli saavuttanut päämääränsä, lähteen alkukohdan.
Kantaisäin kiitolliset kädet olivat siihen kohtaan, missä tämä pyhä luontolähde, täynnä pulppuavaa voimaa ikäänkuin elävä olio, äkkiä solahtaa esiin maaemon uumenista, rakentaneet kehyksen kauniista tummanpunaisesta hiekkakivestä. Tätä kivilajia tarjosi metsäpohja viljalti; varsinkin pyökki kasvaa mielellään maaperässä, jossa tämä, sen ystävä, esiintyy. Se on kaunis, lempeä ja voimakas samalla — niinkuin tämä metsän herttainen asujain, iloinen pyökkiemäntä itse.