"Mutta voi", valitti reetori, "naudat ja oinaat, joita vieraillemme tarjosimme, meidän täytyi ensin ottaa heiltä lahjaksi. Vain valmistuksen toimittivat meidän kokkimme."
"Pöydässä syntyi riitaa. Vigilius — hän oli kai juonut minun vanhaa lucanialaista viiniäni liikaa —"
"Tai se oli teeskentelyä!" arveli Priscus.
"Ylisti Theodosiusta kuin jumalaa Attilaan verrattuna, tämä kun oli kuitenkin vain ihminen."
"Lopuksi täytyi Maximinuksen lepyttää kiihtyneitä hunneja — ei
Edikoa, joka pysyi vaiti! — lahjoittamalla heille seriläisiä
vaatteita ja intialaisia jalokiviä. Jumala Theodosius maksaa sinulle,
Patricius, paljon enemmän kuin minkä arvoinen hän on."
"Sitten saavuimme Naissukseen."
"Se on: siihen paikkaan", korjasi reetori, "missä Naissus aikoinaan oli. Hunnit ovat tasoittaneet sen maan tasalle."
"Paikkakunta oli tyhjä. Basilikain raunioissa istua kyykötteli pari haavoittunutta tai sairasta, rukoillen pyhimyksiltä leipää ja pelastusta tai kuolemaa, mikä, tuloksista päättäen, näytti olevan pienempi ihme kuin noiden toisten saanti; sillä sangen monta ruumista virui maassa hujan hajan."
"Me vaivaiset jaoimme viimeiset leipävaramme näille epätoivoisille."
"Ja matkustimme edelleen."