Länsi-Rooman lähettiläät antoivat lyhyen kertomuksen matkastaan.
"Meillä", arveli prefekti, "ei ole paljon mainittavaa. Tiemmehän kulki melkein koko matkan roomalaista aluetta, legioonaimme vanhaa valtamaantietä vaelsimme. Ei vielä ole pitkääkään aikaa siitä, kun saavuimme Attilan alueelle. Mutta heti kun olimme päässeet rajan poikki, jouduimme pieneen seikkailuun."
"Iso parvi hunneja", jatkoi Comes, "ajaa karautti meitä vastaan, käski uhkaavin elkein, heiluttaen hurjasti aseitaan, meitä pysähtymään."
"Heti paikalla ratsasti joukon johtaja meidän molempain luo huitoen paljaalla miekalla silmäimme edessä. 'Attila on suutuksissaan', hän huusi meille latinaksi. 'Hän puhuu palvelijansa suun kautta: hän ei tahdo enää nähdä ketään Valentinianuksen lähettilästä. Sitävastoin on teidän luovutettava mukananne tuodut lahjat ja aarteet. Tänne ne! Tahi — minä hakkaan teidät maahan siihen paikkaan.' Ja hän veti miekkansa.
"Silmääkään räpäyttämättä", kehaisi Romulus, "katsoi prefekti häntä silmiin ja lausui: 'Nämä lahjat saa Attila ainoastaan minun kädestäni lahjana — sinun käsistäsi pelkkänä ryöstösaaliina; tee nyt, niinkuin haluat, barbaari'."
"Hyvä, roomalainen!" huudahti tämä antaen aseensa painua. "Kestit kokeen reippaasti. Minä ilmoitan siitä herralleni."
"Ja heti senjälkeen näimme hänen virkulla hevosellaan taas ajaa karauttavan tiehensä — itäänpäin. Samaan menoon tuli sitten vastaamme toisia hunneja, joilla oli tehtävänään saattaa meidät Attilan luo. Siinä kaikki, mitä meillä on kerrottavaa."
"Mutta te —, teidän laitanne on toisin. Olette jo kauan aikaa matkanneet hunnien valtakunnassa. Kerro, reetori. Mutta ennen sitä sekoita, ole hyvä, vielä — tässä pikarini. — Miten teidän on käynyt?"
"Sangen vaihtelevasti", vastasi Priscus, antoi ystävälleen maljan täytettynä takaisin ja alkoi puhua: "Kahdessakymmenessä päivässä pääsimme vasta Sardicaan, joka kuitenkin on vain kolmentoista päivämatkan päässä Byzantionista — niin raskaasti painaa kulta ja häpeä, jota kymmenen kuormavaunullista kuljetamme hunneille."
"Siellä Sardicassa", jatkoi Maximinus, — "hunnit ovat sen puoleksi polttaneet — kutsuimme Edikon ja muut saattajamme vieraisille illalliskemuihin."