"Mikä sitten?" vihoitteli prefekti.
"Että meidän jalkamme ovat nyt korkeammalla sitä paikkaa, jossa kaikkivaltiaan pää on levännyt. Ja tosiaan: kaikki vastaväitteemme olivat turhat."
"Meidän täytyi uudestaan lähteä liikkeelle ja vaihtaa hyvä majapaikka varsin huonoon!"
"Kuitenkin oli Attila lähettänyt meille ruoaksi jokikaloja, äsken pyydystettyjä, ja monta nautaa."
Viides luku.
"Näiden lehmänvarkaiden ylimielisyys", jyrisi reetori, "on sanomaton ja sietämätön! Muutama vuosi sitten saatoin samanlaista surkeuslähetystöä Byzantionista hunnien tykö. Heti Marguksen takana tapasimme Attilan meitä vastaanottamaan panemat lähettiläät. Nämä liasta kankeat miehet kieltäytyivät tervehtimästä meitä ja keskustelemasta kanssamme teltoissa. 'Hunni neuvottelee vain kuusijalkaisena', he sanottivat meille. Me emme ymmärtäneet tätä kentaurimaisesti ajateltua arvoitusta ennenkuin näimme. He eivät laskeutuneet maahan. Eivät millään muotoa! Yksikantaan sanoivat neuvottelevansa vain hevosenselästä, satulassa! Mutta meidän oli mahdotonta keskustella seisten, jalkaisin, heihin nöyrästi ylös katsellen. Ei siis ollut muuta neuvoa — hunnien ilmeissä kun ei näkynyt värähdystäkään, esitimmepä mitä tahansa — kuin nousta jälleen satulaan; ja niin keskustelivat sitten keisarilliset lähettiläät, roomalaiset miehet, konsularit hunnien kanssa hevosenselästä, ikäänkuin olisivat kuuluneet toiseen joukkueeseen tätä roistoväkeä!"
"Tulos oli yhtä nöyryyttävä kuin muotokin: me lupasimme luovuttaa kaikki turviimme paenneet — niiden joukossa oli kaksi Attilalle vihamielisen suvun kuninkaanpoikaa, Attaka ja Mamo — heti paikalla hänen lähettinsä ristiinnaulituttivat heidät meidän silmäimme edessä! — lupasimme olla solmeamatta Attilaa kohtaan vihamielisten kansanheimojen kanssa mitään sopimuksia, lupasimme vuosiveroa — Rooman keisari maksamassa hunnilaispäällikölle! — seitsemänsataa naulaa kultaa siihenastisten kolmensadan viidenkymmenen asemesta. He vaativat meitä vannomaan keisarin hengen kautta ristin ja evankeliumien nimessä nämä sopimukset pyhänä pidettäväksi, samalla kuin he teurastivat hevosen, viilsivät siltä vatsan auki, työnsivät paljaat käsivartensa kyynärpäätä myöten sen sisuksiin ja sitten ojensivat punaiset, höyryävät kätensä ilmaan valaksi, kunnes niistä veri oli kuivunut."
"Sellaisten susimaisten elukkain kanssa meidän täytyy tapella ja tehdä sopimuksia!" virkkoi prefekti suutuksissaan.
"Kerrohan edelleen, Patricius, tästä nykyisestä matkastasi", kehoitti
Romulus.
"Samoinkuin Tonavan", jatkoi Maximinus, "pääsimme Tigaksen ja Tiphisaksen poikki: ruuhilla, jotka hunnit sitten kuormasivat vaunuihin — tai myöskin useampain yhteenkytkettyjen ratsujen selkään — ja katkaisivat sillä tavoin maataipaleen, kunnes he toisen veden äärellä niitä tarvitsevat taas."