"Hunnilaisten saattajaimme käskystä", täydensi Priscus kertomusta, "jotka lähettivät kaikkialle noita tuulennopeita ratsastajiaan, täytyi kaukaisten kylien ja erämaatalojen asukkaiden tuoda meille elintarpeita. Sikäläisillä talonpoikaparoilla on vehnän tai viljan asemesta ainoastaan hirssiä, viinin sijasta vain mettä, villimehiläisten hunajasta valmistettua, ja erikoisen vaahtoavaa juomaa, jonka he antavat käydä puolimädänneestä ohrasta ja jota nimittävät 'kamukseksi'."
"Seuraavana yönä kävi meidän huonosti. Leiriydyimme pitkän päivänmatkan taivallettuamme lähelle erästä kalalammikkoa, josta aioimme saada vettä hevosille ja itsellemme. Mutta tuskin olimme panneet telttamme pystyyn, kun puhkesi ankara ukonilma salamoiden, jyristen, rankkasateen langetessa maahan ja rajun pyörremyrskyn riehuessa. Se kohotti telttamme paikoiltaan ja sen ympärille puretut kapineemme, kiidätti sitä ilmassa ja nakkasi sen lammikkoon. Kauhistuneina jouduimme erilleen toisistamme ja pilkko pimeässä, likomärkinä sateesta, tuulen pieksäminä, lammikon lietteiselle rannalle. Huutomme kuultuaan riensivät likimajan kalastajat ja talonpojat hätään, ja kun juuri silloin sade taukosi, saivat he vihdoin pitkät, ytimelliset ruokoputket, joita he käyttävät soihtuinaan, syttymään ja palamaan ja niiden valossa rämeestä korjatuksi osan myrskyn sieppaamista matkatavaroistamme viheliäisiin savimajoihinsa, joissa kaikkialla lähistössä puuttuvain puiden asemesta kuivia ruokoja täytyy käyttää lämmittämiseenkin."
"Seuraavana päivänä sitävastoin", jatkoi Priscus, "jouduimme sitä parempaan korjuuseen. Rupesi näkymään kylä, jonka Bledan leski omistaa."
"Kuka hän on?"
"Bleda oli Attilan varhain kuollut veli ja hallitsijakumppani."
"Sitä emme kuitenkaan saaneet lähestyä: Attila on kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään miestä."
"Tietää kai minkätähden!" arveli Priscus kuivasti.
"Mutta leski kutsui meidät kuitenkin erääseen taloonsa, lähetti meille kosolti ja hyvää ravintoa ja — hunnilaisen vieraanvaraisuustavan mukaisesti — kauniita orjattaria."
"Ruoat nautimme mielihyvällä, kiittäen kieltäydyimme elävistä lahjoista ja lähetimme ruhtinattarelle vastalahjaksi kolme hopeista kulhoa, punaisia villapeitteitä, intialaista pippuria, taateleja, byzantilaisia leivoksia ja muita herkkupaloja, joita naiset mielellään napertelevat, toivotimme hänelle taivaan siunausta hänen kestiystävyydestään ja kuljimme eteenpäin. Kerran meidän täytyi jättää hyvä ja suorin valtatie ja poiketa kurjalle, rapakkoiselle nummitielle, ainoastaan sen takia, että edellistä käyttivät kukistetun kansan lähettiläät. — Luulen, että heitä nimitetään gepideiksi ja ovat germaaneja."
"Aivan niin, goottien suurta ryhmää", selitti Priscus. "Kun me teimme vastaväitteitä, arvelivat hunnit olkapäitään kohauttaen: 'Jos teidän keisarinne alistuu, silloin saakoot hänen lähettiläänsäkin kunniaa!' Se tapahtui seitsemän päivää sitten. Sen jälkeen ei meille ole enää sattunut mitään mainitsemisen arvoista."