"Rummuttavat puisilla nuijilla."
"Niin tekevät", vahvisti Ediko. "Mutta nahka — tiedättekö, minkä eläimen? Ihmisen. Hänen oma keksintönsä. 'Kuninkaiden', hän tuumi, 'jotka rikkovat uskollisuusvalansa, pitää vielä senkin jälkeen, kun heidät on teloitettu, palvella minua: kuoltuaan saavat laulaen ja helisten seurata minun voittokulkuani'."
"Tosiaan sievää musiikkia", Priscus nyökkäsi päätään. "Ja opettavaista niille kuninkaille, joiden tulee sitä kuunnella."
Attilan ratsastettua eteläportista ja tultua lähelle leirin ensimmäistä taloa avautuivat sen ovet ja ulos astui erinomaisen jalopiirteinen, kullalla reunustettuun valkoiseen viittaan puettu nuori nainen monien neitojen ja palvelijain saattamana, sylissään kapalolapsi.
Nuori äiti jäi seisomaan hallitsijan oriin eteen, joka, kun isäntä sitä pidätti, kärsimättömänä kuopi; nainen polvistui ja laski lapsen ratsun kavioiden eteen; vasta kun Attila mitään virkkamatta oli nyökäyttänyt myöntymykseksi, nosti hän sen pois, suuteli sitä, nousi ylös, kumarsi syvään ja käveli lapsi sylissään takaisin taloon.
"Mitä tuo merkitsi!" tiedusteli Patricius.
"Kuka se kaunis nainen oli?" kysyi Primutus katsoen menijän jälkeen.
"Vähäaasialainen kreikatar", selitti Ediko. "Se merkitsi, että herra tunnusti lapsen omakseen; muutoin olisivat kaikkien ratsujen kaviot tallanneet äidin ja lapsen."
"Miten kaunis…!" toisti komea Primutus ja yritti kääntyä vielä katsomaan häntä.
Leppeästi tarttui Ediko häneen: "Anna olla, kestiystävä. Näin on varmempi."