"Joutavia, ei se olisi minua ottanut hengiltä, yhtä vähän kuin nuolien ja keihäiden pilvi Katalaunisten kentillä. Nyt tiedät kyllä — sanoinhan minä sen jo —, miten minä kuolen. — Mutta", hän jatkoi äreästi, "ei minun muidenkaan poikaini kuhiseva parvi — sata kaksiyhdeksättä niitä oli eilen, tänään ilmoitettiin kaksi syntyneen lisää, tyttäriä en ole enää pitkään aikaan ottanut lukuun ollenkaan — ei siitä ole paljon mihinkään. Ei Ernakistakaan, tuosta kauniista pojasta, niin hellästi kuin häntä rakastankin."
"Ernakin olet tärvellyt sokealla rakkaudellasi. Paremmaksi kasvatukseksi oli Ellakille isän — viha. — Ja Dzengisitz?"
"Tosiaan, Dzengisitz. Hän nyt on ainakin juuri sinun mielesi mukainen, vanhus. Aito hunni!"
"Niin! Koko kansamme paras ratsastaja. Ja parhain jousimies."
"No miksei! Ei hän hullumpi ole. Minä siedän häntä aika hyvin, sitä poikaviikaletta", virkkoi Attila hyvillään. "Mutta hänen äitinsä — hyi, kaunis hän ei ollut."
Ja hän irvisti kuin olisi puraissut karvasta juurta. "Sen äiti polveutui", vastasi Khelkhal, "vanhimmasta hallitsijasuvustamme — vanhemmasta kuin sinun on."
"S en vuoksi määräsi isäni Mundzuk minut ottamaan hänet vaimokseni. Siitä ei hän tullut suloisemmaksi. Kauhistuttava morsiusvuode! Ja meidän poikamme Dzengisitz — no, hän luonnistui sen mukaan! Hän on vielä rumempi kuin isänsä ja äitinsä yhteensä. Ja vaikka hän olisi juuri oikea vastamyrkky Ellakin pehmeyttä vastaan — niin ei hänestä ole maailman hallitsijaksi hänestäkään. Ratsastuksella ja pääskyjen ammunnalla ei minun valtakuntaani viedä eteenpäin. Ernakia, sitä kaunokaista, minä vain kiittelen."
"Herra", huudahti Khelkhal, "tuleeko viisitoistavuotiaasta pojasta, tuosta rajattomasti hemmotellusta, maailman hallitsija?"
Mutta hellä isä ei kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Itsekseen supisten hän jatkoi: "Hänen äitinsä! Hän oli minun suloisin seikkailuni. Muut naiset tuntevat suurta kammoa minua kohtaan, ja väkivallatta ovat vain hunnilaisnaiset minua syleilleet. Mutta hän! Mutta Libussa!"
Ja nyt hän kertoi, ei kuulijan varalta, vain itselleen, muistoihin vaipuneena, hiljaa edelleen: