"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin magister armaturarum [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua —!"
"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei ole millä maksaisivat."
"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan nähnyt meidän campus Martio'ssamme [Marskentällä], joksi hän sitä nimittää."
Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin — kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta maata ja jos he tarvitsevat peltojamme, silloin ei Severus voi heitä peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla 'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. — Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja barbarit."
TOINEN LUKU.
Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja viipyivät siten kauemmin tiellä.
"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä, tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle, että minun tieni on aivan varma, aivan varma."
"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!" huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään, niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.
"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen. Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut sen naisen, jota olen halunnut. Minä tahdon omistaa hänet, tuon hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee suonistani."
Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.