"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja; barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten — silloin kätkeymme — he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla, missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua pitää; Ja pappia ei — voi lahjoa. Eihän tuo raukka saakaan elää ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit. Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."
"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.
"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni —"
"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.
"Josta vasta — valitettavasti — olen saanut ainoastaan puolet!"
"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat kamarissani."
"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko, kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."
"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa, ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"
"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet vapautuskirjeen. Jolleivät ole — hyvää yötä sitte, Felicitas! — Kohta olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo, joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"
"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."