Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.
Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.
"Hic habitat Felicitas!" luki tribuno. — "Kuinkahan kauan vielä?" hän nauraen kysyi.
"Nihil mali intret" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole lakeja."
"Muuten me emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui, koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen, kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.
KOLMAS LUKU.
Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan, joka tahtoi häntä auttaa.
"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt! Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy kantaa."
"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo kivenhakkaaja."
"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni! Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."