"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa, mistä pieninkin valonsäde?"
"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.
"Sinä!"
"Sinä täällä!"
"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä, keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani puutarhan hienolla hiekalla."
"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.
Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.
"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."
Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys — taikka tekopyhyys — heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa reijistä."
"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan yksi synti ja sen nimi on: Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. — Tämä johtuu eräästä tapahtumasta aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.