Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka kansa tuntee nimellä Heiden-Schupf [Pakanainsuoja].
Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea! Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen ponnistuksista, vaan myöskin — sen tunnustan — hartaasta toivomuksesta — olin vielä vallan nuori! — että roomalainen Mercurius tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet "Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko, vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n legionan merkin: primigenia pia fidelis.
Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle, vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:
hic…
Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja turvepeitteen alle?
Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas — raskas ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin kookas.
Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle salaisuutensa.
Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani: "Hic", "täällä" — mitä oli "täällä" tapahtunut?
Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella ensimäistä kivilevyn palasta — ne sopivat tarkalleen toisiinsa.
Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa, sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin laaja levy.