"Se oli varsin — ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen, "mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."
"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. "Fuimus Troes! Me olemme hukassa. Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille — perikato. Näyttää siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme. Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita, kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset. He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista — neljä vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole Herkuleiksi. — Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu. Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."
Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä sanojesi mukaan; sinunkin Thalamosi [Makuuhuone] on tyhjänä, anna Hymenaion [Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."
"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei! Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia — se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti lukuisamman orjaväestönsä edessä! — Olisit vain nähnyt niitä murhaa uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin läpi! — Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen ollut ja kaikkia olen koetellut — Roomassa, Ravennassa, Byzantissa, sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana — aina hyvällä menestyksellä, ja kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen koetellut — mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa, joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä — mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia — vaan kristitty pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman, vaan taivaan valtakunta. — Olen saanut kylläkseni! — Ja vieläkin kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia — kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät — sellainen kansa ei enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit, tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani Camillon tai Scipion sodassa!"
Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".
Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."
Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä, virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"
SEITSEMÄS LUKU.
Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.
Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.