"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." —
Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla nostin."
"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. — Ja yhtä usein kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."
"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit, meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen; näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet osia! — Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."
"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä, mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta, "Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma — minun unelmieni ylpeys — vaipuu, vaipuu lakkaamatta."
"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" — hän tarttui viereisellä patjalla olevaan aseeseen — "jos minun täytyisi tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä, kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle uskollisuutta. Ja he vannoivat."
"Siitä on jo pitkät ajat."
"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa. Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."
Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.
"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten, illyrikalaisten ja — eniten germanien avulla olet lyönyt toisia germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa keltiläistä verta — ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua hyvistä töistäsi, tänne — kunnialliseen maanpakoon."