"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin —"
"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun lääketiedettäsi ja sormiasi."
"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi olla!"
Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka kuukausi aina uutta vaimoa!"
"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" —
"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa. Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat! — Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin, suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut tyttö. — Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako? Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan. No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä. "Saalista — nautintoa — taistelua! Viinin, aseitten, naisten hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei heräämistä enää — ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."
Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin jyrkkiä portaita alas.
Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.
Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko ala'nsa [500-miehinen sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi, kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.
"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä yhtä huonosti kuin Gallalle!"