Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton, komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.
Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi, keihäs ja sotatappara — kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun hänet vangittiin.
"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."
Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn, kimeästi hirnuen.
"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet sinut maahan musertavat!"
Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio barbareille!"
Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa päällikköään seuraten, alas laaksoon.
YHDEKSÄS LUKU.
Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.
Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.